Neljä päivää paratiisissa

Kun muutimme Malesiaan, Rakas Ystäväni Merja kertoi, että hänen isänsä veljellä on ollut jo 20vuotta mökki Malesiassa, Tiomanin saarella. Merja kertoi tuolloin, että voimme mennä käymään siellä. Toissa viikon keskiviikkona sain facebookin välityksellä viestin, jossa Arska (Merjan setä) kertoi tulevansa kumppaninsa Marjan kanssa mökilleen ja hän kutsui minut ja Mikaelin käymään siellä.
Tioman on Malesialle kuuluva saari Etelä-Kiinan merellä. Saari on n. 20km pitkä ja n. 12 km leveä. Etäisyys mantereelta on noin 55km. Saareen pääsee joko lentokoneella Singaporesta tai lautalla Mersingistä. Johor Bahrusta on Mersingiin n. 130km. Vietimme Mikaelin ja äitini kanssa viime Juhannuksen samassa saaressa, hotellilomalla. Nyt saimme siis kutsun Juaraan, saaren toiselle puolelle, jossa hotelleja ei vielä ole.

Otamme kutsun vastaan. Koska Mikaelin vapaa-ajan viettoa rajoittaa työssäkäynti, päätän lähteä saarelle yksin torstaina ja Mikael tulee lauantaina sitten perässä.

Keskiviikkona käyn Larkinin bussiterminaalissa Johor Bahrussa hankkimassa bussilipun Mersingiin ja soitan Arskalle:"täältä tullaan, toivottavasti kutsu on voimassa."

Kutsu on voimassa ja torstaiaamuna lähden reppu selässä bussilla suurelle seikkailulle.

Bussimatka kestää Mersingiin 2,5 tuntia. Bussi on todella hyvin ilmastoitu ja istuimet ovat mukavat. Mersingissä bussikuski lähes taluttaa minut Bluewaters-yhtiön myyntiluukulle, josta hankin lauttalipun Tiomanille. Otan taksin bussiasemalta lauttarantaan ja pääsen jatkamaan matkaani vain puolen tunnin odotuksen jälkeen. Lautasta soitan Arskalle, joka lupaa olla minua Tiomanin lauttarannassa vastassa. Ja siellähän he ovat. Arskan olen tavannut kerran aiemmin ja Marjan tapaan nyt ensimmäistä kertaa. Saan lämpimät tervetuliaishalaukset ja todella tunnen olevani tervetullut.

Juaran kylä on saaren toisella puolella lauttarannasta ja matka sinne tehdään maastoautolla, joka toimii taksina saarella. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuljen niin jyrkkää, kapeaa ja mutkikasta tietä autolla. Henkeni salpautuu kun etenemme mutkikasta tietä ylöspäin. Välillä meri pilkottaa viidakon lomasta. Välillä ympärillämme on vain tiheää viidakkoa. Alaspäinajo on aivan yhtä jännittävää. Maisemat ovat sanoinkuvaamattoman kauniita.

Kun saavumme Marjan ja Arskan mökille huomaan, että mökki on aivan liian vaatimaton kuvaus rakennuksesta. Talo on Marjan suunnittelema, malajityylinen rakennus, jossa on olohuone, keittiö ja kaksi makuuhuonetta sekä kylpyhuone. Talossa on sähköt ja vesi tulee kovalla paineella ylhäältä vuoristosta. Talossa on myös viemäröinti, joten asuminen siellä on kaikilla mukavuuksilla. Talossa on iso veranta, jossa on mukavat rottinkiset lepotuolit, riippumatto ja ruokapöytä tuolineen. Verannalta on nousuveden aikaan 12 askelta mereen. Talossa ei ole ikkunalaseja ollenkaan. Ikkunoiden edessä on bambuverhot ja yöksi ikkunat suljetaan luukuilla. Paikka on upea! Talon nimi on Rumah (=talo malajiksi) sen Diri.

Majoitun huoneeseeni ja juomme tervetuliaismaljat ja syömme juustoja. Sitten menemme uimaan. En ole ennen uinut niin suurissa aalloissa ja minun on vaikeuksia ensin päästä mereen, koska aallot paiskaavat minut aina rannalle. Sitten kun olen uinut, on taas vaikeuksia päästä takasin rannalle. Uiminen aalloissa on kovaa työtä. Kun pääsen sille puolelle, missä aalto ei enää taitu, uiminen on leppoisampaa. Vesi on lämmintä, suolaista ja kirkasta.

Perjantaiaamuna herään aaltojen pauhussa hyvin nukkuneena ja nautin aamukahvista verannalla. Tässä talossa on tapana heti herättyä nauttia appelsiinimehua ja kupponen kahvia suolakeksien kera. Sen jälkeen lähdetään aamu-uinnille tai kävelylle hiekkarannalle. Varsinainen aamiainen, joka tässä talossa oli kyllä aivan viiden tähden hotellin aamupalan luokkaa, nautitaan vähän myöhemmin ja aamiainen kestää noin kolme tuntia.

Aamiaisen jälkeen lähdemme viidakkoseikkailulle. Ylhäällä vuoristossa on vesiputouksia, joiden viileässä vedessä on nautinnollista uida.

Päästäksemme viidakkopolulle, meidän on ylitettävä joki. Joessa on ponttoonilautta, jota käyttämällä siirrymme joen toiselle puolelle.

Ajatuksenamme on siis käydä uimassa putouksilla. Reitti, jota pitkin olemme menossa, onkin poikki. Pienen joen ylittävä silta on monsuunin aikana hajonnut ja meidän pitäisi kahlata/uida joen yli. Emme kuitenkaan sitä halua tehdä, vaan valitsemme vaihtoehtoisen reitin. Tämä reitti osoittautuu erittäin haastavaksi. Etenemme kapeaa polkua läpi tiheän viidakon. Välillä joudumme konttaamaan polun päälle kaatuneiden valtavien puunrunkojen ali ja välillä joudumme puikkelehtimaan kivenlohkareiden välillä käsivoimiimme luottaen, koska jalansijaa ei tahdo kapeiden kivien välistä löytyä.

Viidakon äänet ympäröivät meidät. Kaskaiden valtava siritys muistuttaa sirkkelisahan ääntä, linnut laulavat ja apinat kiljuvat. Polku on kapea ja koko ajan täytyy olla varuillaan, ettei vahingossa ota kiinni polun vieressä olevista puunrungoista, joissa saattaa lymyillä käärmeitä. Näemme uskomattomia kasveja ja eläimiä, joiden suojaväriä ja suojamekanismeja ihastellessa, ei voi kuin ihmetellä, miten nerokas luonto on. Eräs palmulaji on kehittänyt itselleen piikkirungon, jota pitkin ei kyllä mikään eläin pysty kiipeämään. Näemme liskoja sekä paljon pieniä eläimiä, kuten etanoita, hyönteisiä ja kuoriaisia. Näemme jopa yhden todella myrkyllisen 15-20 cm pitkän keltaisen tuhatjalkaisen, jolla on punainen pää. Se ötökkä on kuolleenakin vaarallinen erittämänsä myrkyn vuoksi. Kasvillisuus viidakossa on runsasta ja rönsyilevää. Puut ovat valtavan paksuja ja korkeita.

Etenemme rauhallisesti. Reitti on haastava ja nähtävää on paljon. Edetessämme keskitymme vain liukkaalla lehtien ja juurakoiden peittämällä jyrkällä polulla pysymiseen. Välillä pysähdymme ihmettelemään kasveja ja eläimiä. Kun tulemme ulos viidakosta luulen, että olemme perillä. Väärä luulo. Jos polkua pitkin etenemen oli haastavaa, seuraava etappi on vaikeaa.  Olemme kivenlohkareiden peittämässä joen uomasa. Kivet ovat liukkaita ja jalkamme väsyneitä. Välillä kysyy henkistä rohkeutta hypätä kiveltä toiselle vuolaasti virtaavan veden kohistessa alapuolella. Aina ei sopivia hyppypaikkoja löydy ja Arska siirtelee kiviä, jotta saisimme Marjan kanssa jalansijaa.

Sitten, vihdoin ja viimein, saavumme putokselle. Viidakko aukeaa avaraksi laguuniksi, jota ympäröi korkeat puut. Puiden latvojen läpi pilkottaa auringonvalo luoden laguuniin valoa. Tuntuu kun olisimme saapuneet luonnon omaan kirkkoon tai temppeliin. Mykistyn. Putouksen alapuolella oleva laguuni kutsuu meitä pulahtamaan ja riisumme vaatteemme, jotka ovat hiestä aivan läpimärät,  kivelle ja menemme uimaan. Vesi on raikasta, mutta ei kylmää. Virkistäydymme uiden ja pulikoiden. Putouksen alla on voimakas vastavirta. Uin pääsemättä eteenpäin ollenkaan. Ihana kokemus!
Uinnin jälkeen kuivattelemme ja syömme vähän Arskan viisaasti mukaan varaamia suolapaloja. Tuntuu kuin aika pysähtyisi tässä luonnon pyhätössä. Katselemme ympärillämme olevaa viidakkoa ja näemme suuren linnun, joka oli ehkä myös tulossa laguunille, mutta jatkoikin sitten matkaansa. Täällä mieli lepää.

Virkistäytyneenä lähdemme paluumatkalle. Onneksi emme kuitenkaan samaa reittiä. Reitti oli niin haastava, etten rehellisesti sanoen ole varma, olisinko kyennyt tulemaan samaa reittiä alas. Nyt lähdemme ensin aikomaamme reittiä pitkin alaspäin ja varaudumme siihen, että ylitämme  joen pikkuhaaran kahlaten tai uiden loppumatkasta, ennen kuin pääsemme leveämpään jokeen, jossa on lautta. Tämä reitti on helppo. Alhaalle viidakkoon on rakennettu sähkögeneraattori ja sinne johdetaan putkella vettä vuorilta. Tämä polku on putken huoltopolku ja todella helppo kävellä. Nyt voimme, samalla kun etenemme, nauttia näkemistämme eläimistä ja kasveista. Näköala on kaunis kun laskeudumme. Välillä meri pikottaa viidakon lomasta antaen lupauksen alhaalla odottavasta kodista, jossa pian saamme levähtää. Löydämme myös reitin, josta pääsemme kuivin jaloin pikkujoen yli.

Tullessamme lautalle, huomaamme, että vesi on noussut. Emme pääse kuivin jaloin lautalle, vaan meidän on riisuttava kengät ja kahlattava lautalle. Lautalle nouseminen ja siitä pois pääseminen on vaikeaa. Selviämme kuitenkin pulahtamatta jokeen, joka tässä kohtaa on jo syvää.

Kotiin tullessamme, olemme väsyneitä, mutta onnellisia. Arska laittaa ihanan illallisen ja nautimme sysimustaksi yöksi taittuvasta illasta. Lepakot lentelevät verannan ympärillä ja tulikärpäset tanssivat taivaalla. Kaskaiden siritys sekoittuu aaltojen pauhuun.

Seuraavana aamuna, laskuvesi mahdollistaa läheisten kallioiden tutkimisen. Kahlaamme kallioille, enkä taas voi kuin ihmetellä, miten viisas luontoäiti onkaan elävien luontokappaleiden suojavärien suhteen.

Tämä on ensimmäinen kerta Malesiassa, kun näen kallioita. Tässä laavakiven muodostamassa kalliossa kiven pinta on aaltojen väsymättömän hyväilyn seurauksesta muuttunut kiiltäväksi, sileäksi ja lähes pehmeäksi. Meren voima näkyy kivissä, jotka ovat hioutuneet lähes täydellisen pyöreiksi. Kivet muistuttavat lohikäärmeen munia. ja mistäpä sitä tietää vaikka niistä joskus jotain kuoriutuisikin.....

Tämäkin kallio on joskus ollut sulaa, pehmeää laavaa. Arska näyttää minulle suuren ihmeen: kalliossa on jalanjälkiä. Kuinkahan monta tuhatta vuotta sitten joku, jolla on ihan samanlaisen jalka kuin meillä, on astellut tätä samaa kalliota ja katsellut samaa kuvankaunista maisemaa? Kalliossa on myös luolia, joiden suojassa voi hyvin kuvitella näiden kauan aikaa täällä tallustaneiden sukulaisiemme levähtäneen.

Iltapäivällä Mikael saapuu saarelle. Käymme uimassa ja pienellä viidakkoretkellä kuuntelemassa viidakon ääniä jotka kovenevat kovenemistaan illan ehtiessä yöksi.

Sunnuntaiaamuna nautimme autiosta hiekkarannasta ja suolaisesta vedestä. Aallot ovat jo tyyntyneet joten uimaan meno on helppoa. Juaran rannalla pelastetaan merikilpikonnien munia. Tämä on yksi harvinaisista paikoista, joihin tuo uhanalainen laji saapuu munimaan. Kyläläiset kulkevat yöllä infrapunalamppujen kanssa rannalla ja pelastavat munia rannalta häkkeihin, jotta munat saisivat turvallisesti kuoriutua. Näemme yöllä infrapunalamppujen loisteessa kulkevia kyläläisiä, mutta emme aamulla havaitse rannalla kilpikonnanjälkiä, joista ei kuulemma voi erehtyä. Ne muistuttavat telaketjuilla kulkevan kulkuneuvon jälkiä.

Aamiaisen, joka taas lyö laudalta kaikki hienojen hotellien aamiaiset, jälkeen viemme Mikaelin myös ihmettelemään jalanjälkiä ja lohikäärmeenmunia kallioille.

Kallioilla kohtaavat rapu, jonka aalto on paiskannut korkealle kalliolle sekä villiananas, joka on pudonnut kallioiden takaa kohoavasta viidakosta. Ja me saamme nauttia uusista elämyksistä ja nähdä uusia ihmeellisiä asioita, joista emme osanneet uneksiakaan.

Kallioretken jälkeen meidän on hyvästeltävä uudet ystävämme ja lähdettävä kotimatkalle. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kiitollisia olemme tästä upeasta kokemuksesta paratiisisaaressa. Olen kiitollinen, nöyrä, iloinen ja onnellinen kun sain kokea kaiken tämän.